Yöt päivät vielessäni ompit kerttuu,
muistathan vielä Mikkarin tyttären.
Sä kullan luupu, oma herran terttuu,
oi miksi särjit sällin sydämen?
Kuusniemen kiellä alkoilemme valta,
kun sun kanssas papulahan päin
kävellen sain ja paras olin alta,
sun sukkusuusias silmäis pois teen näin.
Li on, mä lausuin, kaunis ilman neiti,
kyllä vastas kerttu onhan se.
Seutu kaunis,
vedet niin kuin peiliin,
mut kaikkein kaunein ootte neiline.
Mut kerttu vastas, tuo on taas entuota,
oisi marrus nyt herra Järvenpää.
Niin minä lausuin,
se on aivan totta,
en imartelem minä kellenkään.
Kun illan suussa kerttua huhuilin,
palateessain höyry ennelle,
niin tummoksessa hätähuudon kuulin,
on kerttu veessä, vaatin vieressä.
Kuin ilves hyöksyin minä tytön niskaan,
ylösnostin,
henkiin pumppasin,
ja vaikken uro otteillain kerskukoskaan,
tää dekoupei mun melkein kiploihin.
Mut onnikon sanan ei kestä kauan,
toiveet vettä kertpetti mun.
Hän tarttui toisen rakastajan paulaan,
ja sai myös hälvätiparkahunkin.
Kuin mieletön,
mä syöksyin pantsarlahteen,
vain kuolo yksin,
kun hoituksen tois.
Mä riisuin kengät,
jäärin housun lahkeet,
mut ves oli kylmää,
mä käännyin pois.