Yöt päivät mielessäni ompi kerttuu,
muistathan vielä Mikkarin tyttären.
Säkullan luukku, oma Herran terttuu,
oi miksi särjit sällin sydämen?
Uusniemen kiellä alkoi lemmen valta,
kun sun kanssas papulahan päin
ja paras ollin alta sun suppussuus ja silmäisvoiste näin.
Nyt on, mä lausuin, kaunis ilman neiti.
Kyllä, vastas, kerttu onhan se.
Seutu kaunis,
vedet niin kuin peiliin,
mut kaikkein kaunein ootte neiti te.
Mut kerttu vastas.
Tuo on taas entuota.
Voisi, Marrus, nyt Herra Järvenpää.
Niin minä lausuin,
se on aivan totta,
en imartelem minä kellenkään.
Kun illan suussa kerttua huhuilin,
palateessain höyryvennellen,
niin tummoksessa hätähuudon kuulin.
On kerttu veessä, vaatin vieressä,
kuin ilvesyöksy minä tytön niskaan.
Ylös nostin, kenkiin pumppasin,
ja vaikken ku roottoillain kerskukkostaan,
tää teko pei mun melkeinkin poihin.
Mut onnikon sanaan ei kestä kauan,
toi vetä,
kerttu vetti mun.
Hän tarttui toisen rakastajan pauvaan,
ja sai myös hältä hiparha kunkin.
Tulin mieletön,
mä syöksyin pantsarlahteen,
vain kuulot yksin,
kun hoituksen tois.
Mä riisuin kengät,
käärin housun lahkeet,
mut es ol kylmää,
mä käännyin pois.