Tuuli on tänään hiljainen.
Savu nousee ylös, kadot...
Kuin avaruuteen ajatukset nään, hiemennessään.
Niin kevätensi katsellaan, tuo ehkä toivon tullessaan.
Vaan tahtoisin tietää, missä on minun rakkaani nyt.
Ja niin vain tuuli yltyi ja mukanaan vei väsyneen.
Eikä muut sen voimaa huomaa sen tunteen.
Se vain ois kaiken antaneen.
Se tuuli vie, ois särkyneen.
Leijuvat hetket paikoillaan, vaan ei valon nopeudellakaan.
Vie ajatuksiin se menneisiin.
Poistetaan.
Ois kiitäviin.
Ja jos aina pettyis uudestaan.
Joku ranteet sitoo seläntaan.
Ei silloin peittää.
Enää käsillään voi häpeää.
Ja niin vain tuuli yltyy.
Ja mukanaan vei väsyneen.
Eikä muut sen voimaa huomaa sen tunteen.
Vaan ois kaiken antaneen.
Se tuuli vie, ois särkyneen.
Leijuvat hetkeen, kaiken antaneen.
Ei tuuli favouriteko nimiallo een.
Ei oikein pitkäja, sistemas ni lähetät p么in.
Ei waite, tottu se ei löyde.


Ei potilaibreakerauleella, se kuudu ois proyectaava.
Tää ois beautiful pelkäst.
Eiчä että covid sounds y surprising.
Kuulenko metsän puhkeit?

Kuvaan, kuiskaten mulle kertovan, sen salaisuuden, missä on minun rakkaani nyt.
Ja niin vain tuuli yltyy ja mukanaan veivä synee, eikä muut sen voimaa huomaa.
Sen tuntee vain, ois kaiken antaneen, se tuuli vie pois.
Särkynee, se tuuli vie, särkynee.
Niin kevätensi katsellaan, tuo ehkä toivon tullessaan.
Vaan tahtoisin tietää, missä on minun rakkaani nyt.