Veikkipuisto hiljenee, on lapset lähteneet.
Pieni puisto orpojen jo hiljaa,
pimenee syksyn ensin leppi putoaa.
Pieno tuuli puhaltaa,
lyhjän penkin huomaan,
käyn siihen istumaan.
Siinä katsoo maailmaa,
käy ilta tummumaan,
poltaan tupakan ja väsyttää.
Pitäis mennä nukkumaan,
en voi maailma tähän mua hämmästyttää.
Aivan liian paljon on epäselvää.
Jossain joku sotii,
joku kamaa puhaltaa,
joku ketjun lukoin suojaa pientä kotiaan.
Ja joku rahat käärii, toinen töitä tehdä saa.
Joku peloissansa häärii, juoden rommi totiaan.
Puolessani huokaan,
hiljaa tummumaan,
tuntin heitämään,
joku korjata sen saa.
Ja mistä niin mistä mietin,
tuska johtuukaan,
kun lentokoneen ään joutuu kauas matkustaa.
Katsoin kauan kaunisiin kasvoihin,
liian kauan katsoin sinuun.
Kun ne
tuskaisen tartutin katseisiin,
kumpa olisit tarttunut minuun?
Katsoin kauan kaunisiin kasvoihin,
liian kauan katsoin sinuun.
Kun ne tuskaisen tartutin katseisiin,
kumpa olisit tarttunut minuun?
Neli, kampoimi, mahsta se saa staa.
Kuka onkaan kun sinut vei?
Kukalla rinnuksen somistan, sen sinulle omistan.
Ja sulle rakkauslaulun,
tein sen levyyhtiön vein.
Ne sanoi ei.
Katsoin kauan kaunisiin kasvoihin,
liian kauan katsoin sinuun.
Kun en uskaisen tartutin katseisiin,
kumpa olisit tarttunut minuun?
Katsoin
kauan kaunisiin kasvoihin,
liian kauan katsoin sinuun.
Kun en uskaisen tartutin katseisiin,
kumpa olisit tarttunut minuun?