Maan korvessa kulkevi meitä,
jotka tienlaitaan nääntyvät,
joiden hevät on loppuun syöty,
jotka takaisin kääntyvät.
Näitä synkkiä syrjänteitä,
talsiyksinäisiä,
joiden usko on maahan lyöty,
armon kerjäläisiä.
Juoksee kyynelet poskia pitkin,
joku väsyi taas jaksamaan,
joku armon rippeistäkin hinnan joutuu maksamaan.
Täällä sortuvat sankaritkin polun varrelle vaipuen,
ja sydämen syntisäkin
painon alle taipuen.
Kuka laulun sen kauneimman laulaisi,
sanat sieluni seinään naulaisi, yksin uskosta,
yksin armosta,
yksin Kristuksen tähden.
Joku ylistää temppelissään,
toinen rukoilee polvillaan,
mutta temppeli mahtavinkin
taivaan peittää vain holvillaan.
Sillä elämää ei ole missään ilman elämän antajaa,
kuinka kauaksi eksyisinkin ilman ristin kantajaa.
Kuka laulun sen kauneimman laulaisi,
sanat sieluni seinään naulaisi,
yksin uskosta,
yksin armosta,
yksin Kristuksen tähden.
yksin uskosta,
yksin armosta,
yksin Kristuksen tähden.