He eivät haasta paljoakaan, joskus vain silmä kulmastaan.
Sydämen yhteisen haaveista luopuneen ovat säästäneet.
Timjamin laventeli tunnen kodissaan ja sanan odotan.
Aivan kuin Pariisi pikkukaupungiksi kutistunut olisi.
Liikaako nauraneet ääni halkeilee, kun puhe kääntyy eiliseen.
Liiat kyyneleet ovat uurtuneet helmiksi luomilleen.
Kiitos.
Nuo vanhat vavahtavat hieman kuullessaan sen vanhenevan kellon.
Heilurin hopeisen kutsuvan kehräyksen minä odotan.
He eivät kirjojaan heräämään saa, on kannet kiinni pianoistaan.
Vanhat vaiti on vain, edes muskat sunnuntain.
Ei laulata ryppyinen ja paikallaan.
Heidän maailmansa on kovin pieni.
Vuoteesta ikkunaan, sohvalle istumaan.
Vuoteeseen takaisin.
Toinen toistaan kainaloistaan tukien kulkevat mustissaan katsomaan.
Kun heitäkin vanhempaa ryppyistä rumempaa hautaan siunataan.
Tuon surun vapahtavan ajan unohtavat vanhenevan kellon.
Heitäkin vanhempaa ryppyistä rumempaa hautaan siunataan.
Heilurin hopeisen kutsuvan kehräyksen minä odotan.
He eivät kuole.
Kerran nukkuvat vain liian kauan.
Irti eivät päästää toistensa käsistä.
Pelkäävät eksyvänsä.
Toinen tänne jää.
Parempi, huonompi.
Se vahva vai se pehmeä.
Sillä ei väliä.
Sillä se, joka jää, on yksin.
Ehkä hänet näet, kuin läpi sateen kuljeskelevan helvetissään.
Anteeksi.
Aja moro, taas mä rohkaisee.
Aja, mä muun mua ku peerin.



Vimeisen kerran väistyy edestä sen vanhentuneen vanhan kello.
Joka heilurillaan nurkassa nakuttaa minä odotan.
Joka heilurillaan...
Meille nurkassa nakuttaa tulkaa.