Tiili talojen keskellä
Kirjaimin vetoa vallahin ylään
Houkutteli minut porttikäytävään
Kerran lumitraktori
Mursi tästä seinästä palan
Täällä on oma traktori
Luoksunsa hämärän kivisen paikan
Rautaisen portin öljytyt saramat
Kun siirtyy äkkiä
Päivän valosta pimeään
Kestaako tuo näkemisen
Sokeana hetkenähän suuteli minua
Eihän voi tuntea ihmistä, joka ei kerro
Itsestään mitään
Sokeana hetkenähän suuteli minua
Eihän voi tuntea ihmistä, joka ei kerro
Itsestään mitään
Ohitaa, ohitaa, ohitaa
Ohitaa, ohitaa, ohitaa
Ohitaa, ohitaa, ohitaa
Sunnuntaina on juhlavaa
Kävellä hiljaisia katuja
Olla matkalla tapamiseen
Ihmiset vetävät naruista
Vahavia katuja, vahvia katuja
ja koiria uupoitetaan.
Kun siirrytään jatkuun
päivän valosta pimeään
kestävän loppu on näkemykseen.
Sonneana herkenävän suun yli minua
ei ainoin lukea ihmistä, joka ei kerro itsestä mitään.
Sonneana herkenävän suun yli minua
ei ainoin lukea ihmistä, joka ei kerro itsestä mitään.
Sonneana herkenävän suun yli minua
ei ainoin lukea ihmistä, joka ei kerro itsestä mitään.
Sonneana herkenävän suun yli minua