Saarella rannikolla mikä mikä maa, lokakuun viimassa puuskuttaa.
Miehet painaa duuniaan niin kauan kun on valoa.
Halareita, kumpareita, rukkasia, sahoja ja kuulosuojaimia.
Sohjoa, vesureita, risukasoja, meiltäkään saluttaa.
Yksi kirjoitti itsensä loppuun ja puheenvaikeni.
Toinen hyppäsi taivaasta maahan päin, ei tullut takaisin.
Aina kun kroltaat itsesi, jokin sinussa säikähtää.
En minä sen yksin tiedä, enkä osannut selittää.
Saunan ikkunan takana lyhty keinui tuulessa.
Tuleeko yöllä pakkasta vai lisää sohjoa?
Makkaraan satsumaa, piirakoita, sauhua, olvia laulua.
Erkottomasti naurettiin, vastaukset kaikkeen kaivettiin.
Uupuneena tuulta kuunneltiin, kamppeita kuivailtiin.
Yksi kirjoitti itsensä loppuun ja puheenvaikeni.
Toinen hyppäsi taivaasta maahan päin, ei tullut takaisin.
Aina kun kroltaat itsesi, jokin sinussa säikähtää.
En minä sen yksin tiedä, enkä osannut selittää.
Homma kun tarvitsi hoitaa, opiskelijan aika joustaa.
Vikkomotissa saaressa täysin ehti kaikesta.
Musta meri, märkä tuuli, räntä, lumi, hikki, tuuli.
Nuoria, vahvoja, vapaita, kuolemattomia, huolettomia.
Yksi kirjoitti itsensä loppuun ja puheenvaikeni.
Toinen hyppäsi taivaasta maahan päin, ei tullut takaisin.
Aina kun kroltaat itsesi, jokin sinussa säikähtää.
En minä sen yksin tiedä, enkä osannut selittää.
Kavereita ikuisesti, yli kymmenen vuotta se kesti.
Pistivät sätkän huuleen, haittuivat pilveen ja tuuleen.
Minä käänsin uuden lehden, poistuin kunniaan tehden.
Äiskät häipyivät hämärään, toisinaan törmään ikävään.
Silloin saaresta vielä palatiin, taas bileissä illalla tavattiin.
Yksi kirjoitti itsensä loppuun ja puheenvaikeni.
Toinen hyppäsi taivaasta maahan päin, ei tullut takaisin.
Aina kun kroltaat itsesi, jokin sinussa säikähtää.
En minä sen yksin tiedä, enkä osannut selittää.
Minä käänsin uuden lehden, poistuin kunniaan tehden.
Kavereita ikuisesti, yli kymmenen vuotta se kesti.