Kun saavuin Pirkanmaalle,
mä vedin pellinkin.
Rahani join ja muidenkin join,
ales tarrot valliin.
Mun lompakkoni ammotti tyhjyttää,
mutta ianoni
sammunut ei.
Vaan en tiedä, mikä hulluus ja mielettömyys
minut ryöstö retkelle vei.
Montun baarissa törmäsin kaverini vuosien takaiseen.
Me menneitä aikoja muisteltiin
aamuun varhaiseen.
Ja keskellä laulun ja naurun ja muuttunsin maailman taas omakseen.
Vaan kun aurinko laski,
ja humala myös se tuon tunteen mukanaan vei.
Niin tuli taas Ankea aamun koittu katumuskannoillaan.
Se murheita toi,
jotka sisällä soi ja saa armoa anomaan.
Ota puukko ja tuo sorkkarautasi myös,
mä sanoin kaverilleen.
Kun hämärtyi ilta ja laskeutui yö,
hänet ryöstö retkelle vei.
Me käveltiin Pispalan harjulle,
missä rikkaat asustaa.
Niiden elo on juhlaa,
kun ne rahaa tuhlaa ja maailmaa matkustaa.
Suurimman kartanon oven ikkunan reijän sorkkaraudalla tein.
Mielessä parastetut rikkaudet,
viemme ryöstö retkelle vei.
Me otettiin kaikki,
mitä irti lähtee,
talon aarteita kun kerättiin.
Niitä kahvittiin vain,
eikä huomattu lain,
että isäntä herätettiin.
Vaikka meitä oli kaksi miestä yhtä vastaa,
silsiikki sääntä luovuttanut tein.
Siinä tappeluun ruimassa tuoksinassa,
jäden puukon kahvalle tein.
Tulkaa,
hylätyt sielut ja muut eksyneet,
ja kuulkaa lauluni tää.
Ei helpompi lie olla veätie,
ja synkkä on sen pää.
Vaikka helppoa on sortua houkutuksiin,
älkää tehkö niin kuin tein.
Silkkaahneus ja hulluus ja mielettömyys,
multa loppu elämän vei.