Uusi riepumatto tuoti lattialle, monta pientä jalka sillä piipertää.
Monta kysymystä tehtiin kutojalle. Äiti, mistä saatiin raita tää ja tää?
Vastas äiti, että kun hän maton loi, joka matto tilkku hälle tarinoi.
Paljon vanhaa hiukan uutta, monen muiston kirjaa vuotta yhteen riepumattoon kätkeytyä voi.
Tää on paita meidän ensimmäisen vauvan. Kuopus kultarepi viimein rikki sen.
Tuossa kultakuva leikki puvun hauvan. Myöskin se on ollut perinnöllinen.
Tuokin lappu vihdoin viimein hyljättiin. Ennen tärkeä on ollut niinpä niin.
Ettei muuten toimeen tultu lasten oma äidin kultu. Sinä vihjaa kaurapuurolautasiin.
Meidän häistämme on kuva valpumissa. Sulhon vihki frakki vihdoin viheriöi.
Mummo silkkiänsä säästi piirongissa, kunnes silkki itse itseänsä söi.
Mummo lähti pari vuotta taaksepäin. Teille äiti jäi, mut äidin tämä jäi.
Tuossa tumma suru untu. Siinä yhä surun tuntu. Riepumattokin on musta hetki päin.
Tästä tällaisesta uusi riepumatto. Pirtin lattialla maaten rupattaa.
Joskus katsojilta naurun kuulee katto. Joskus huokauksen vain se kuulha saa.
Jos nuo tummat raidat ottaisimme pois, ei noin kirkkaita nuo vaaleatkaan ois.
Muomahan sen tämän tästä, et on elopärikästä, kuinka riepumatto muuta olla pois.