Vaivoin uneen niin syvään ja elävään,
en omaani vaan jonkun toisen.
Laskin reppuni ja jäin lepäämään,
löysin puiden alta paikan varjoisen.
Mietin luonnon lempeyttä ja lujuutta,
veden valtavaa voimaa.
Tyyden pinnan alle kätkeytyvä hurjuutta,
se joka ruuan antaa, voi myös hengen ottaa.
Vaivoin uneen niin syvään ja elävään,
en omaani vaan jonkun toisen.
Laskin aseni ja jäin lepäämään,
pohjalle juoksu haudankivikkoisen.
Mietin ihmisten loputonta julmuutta,
sotakoneiden voimaa.
Niiden aiheuttamaa vuosien turjuutta,
kuka päättää, ken saa toiselta hengen ottaa.
Harmaiden kelohonkien juuressa isämme nukkuvat täällä,
ikuisessa aamuyön hiljaisuudessa.
Raskaat mullat rinnaan päällä.
Raskaat mullat rinnaan päällä.
Vaivoin uneen niin syvään ja elävään,
omaani enkä kenenkään toisen.
Laskin kynäni ja jäin lepäämään,
vähän kotilaiturini aurinkoisen.
Mietin sävelten ja sanojen suuruutta,
runojen ja laulujen voimaa.
Turhuuksien koturhuus ei kaikki ole turhuutta.
Mitä sisääsi suljet, ei pois voi ottaa.
Harmaiden kelohonkien juuressa isämme nukkuvat täällä,
ikuisessa aamuyön hiljaisuudessa.
Raskaat mullat
rinnaan päällä.
Raskaat mullat rinnaan päällä.
Harmaiden kelohonkien juuressa isämme nukkuvat täällä,
ikuisessa aamuyön hiljaisuudessa.
Raskaat mullat
rinnaan päällä.
Raskaat mullat rinnaan päällä.