Aamun aurinko ainut on, joka huomaa sen.
Hiljaa kun pukeutuu neitonen,
sipaisu valkoisten hiuksien,
ja hän jättää pöydälle kirjen kuorta sen suudellen.
Avaimen kilahdus kuulumaton,
ja sitten poissa hän on.
Hän
meiltä kaiken kun sai,
se kyllin ollut ei kai.
Täältä hän onneaan löytänyt ne vai.
Vois kuin ei ollut se, oisko kiinni loikkaan.
Äiti myöhemmin nousee omasta vuodestaan.
Niin hiljaa sipsuttaa varpaillaan.
Vies ettei upunut,
heräisi vaan,
ja hän löytää typpänen kirjeen,
käy sitä tutkimaan.
Huokaus melkeinpä huomaamaton,
mut kynel poskella on.
Hän
meiltä kaiken kun sai,
se kyllin ollut ei kai.
Täältä hän onneaan löytänyt ne vai.
Vois kuin ei ollut se, oisko kiinni loikkaan.
Aamuillaksi vaihtuu, kasvanet lapset on.
Vuosien virta on vaihtumaton,
sääntönä on kohta on.
Hän meiltä kaiken kun sai,
se kyllin ollut ei kai.
Täältä hän
onneaan löytänyt ne vai.
Vois kuin ei ollut se, oisko kiinni loikkaan.
Loule Marie.