Aurinko kun päätti retken,
siskoistaan jäi jälkeen hetken,
päivän sade viimeinen.
Hämärä jo maille hiipi, päivän sade kultasiipi,
aikoi juuri lentää eestä sen.
Kun menninkäisen pienen näki vastaan tulevan,
se juuri oli noussut luolastaan.
Kas menninkäinen ennen päivän laskua
ei voi milloinkaan elää päällä maan.
Patselivat toisiansa, menninkäinen rinnassansa,
tunsi kummaa leiskuntaa.
Sanoi poltat silmiäni,
mut en ole eläissäni nähnyt mitään yhtä ihanaa.
Ei haittaa,
vaikka loistesi mun sokeaksi saa,
on pimeässä helppo taivaltaa.
Jää luokseni,
niin kotiluolaan näytän sulle tien,
ja sinut armakseni vien.
Säde vastas, peikko kulta,
pimeys vie hengen multa,
enkä toivo kuolemaa.
Pois mun täytyy heti mennä,
ellen kohta valoon lennä,
niin en hetkeäkään elää saa.
Niin lähti kaunis päivän säde, mutta vieläkin,
kun menninkäinen yksin tallustaa.
Hän miettii, miksi toinen täällä valonlapsi on,
ja toinen yötä rakastaa.