Miehen sanovaVastaan mä sua, eivätkä jaksa enää valheita.Ovat siihen liian hauraita.Näen vain ne kaksi, muita huomaa en.Äkisti itkee mies haukkoen ympärillään.Hyvästit hikiset kuin ilkkuen, toivon rippeetkin repivät.Nuo surustaan vahvat antavat, vain koirille vallan tuomita.Ei saa elämältä lahjaa.Ja Jumalauta asuu lähtöaulassa aina.Suru sunnuntaina.Nyt he valuvat, molemmat ensin itkimies.Nyt nainenkin, kietoutuneena toisiinsa, eivät kuule kuin surunsa.Sitten, kuin repeytyen, kuin rukouksestaan, ruumiit erotetaan.Melkein kuulen kuinka.Rukoutuessaan, ruumiinsa huutaa.Vannon ne huutaa.Ja taasta kertuvat.Tulevat tuleksi taas, tulevat yhdeksi taas.Purkautuessaan, roikkuvat katseistaan.Pakennevat taas, kuin meri rannastaa.Mies jää hypäissään.Kuolaa jättäissään.Änkyttää käsillään.Äkkiäkään nähtää kääntymättä.Enää mies katoaa portaiden kitaan.Ei saa elämältä lahjaa.Ja Jumalauta asuu lähtöaulassa aina.Suru sunnuntaina.Mies katoaa portaiden kitaan.Näinen, näinen, hän jää sydän ristillä.Ei huuda, ei muutakaan.Tuntee kuoleman, luokseen tulevan.Hitaasti kääntyen, kädet lahaten.Kääntyessä nään.Naisen tuhatvuotisen.On ovi kiinni nyt, valo hävinnyt, on mennyt ennenkin.Mies toinenkin, nyt meni rakkauskin.Enää koskaan ei osaa rakastaa.Rakkaus sanonut on, hän on tarpeeton.Hän on särkyvää, hän on kuin myytävää.Ei mitään enää nää hyvää edessään.Täältä vain katselen, auttaa osaan.Väki tyrkkii häntä edellä, kuin mätä hedelmää.