Kaatui puu, kaatui kaks, tulin rikkaammaks.
Päiväntyöt koko kehossani tunsin.
Ilta viideltä kämpille laahustin.
Leipäkyrsääni suuhuni mursin.
Alstanpaalulle kamppeeni hylkäsin.
Siitä aamulla jälleen ne löytäisin.
Tilipäivään ois viikko ja kaks.
Saan rahapussin taas paksummaks.
Nämä mietteet tää mies silloin tarkkaan ties.
Mua auttaneet eivätko ne voimat.
Sahapuuta kun se ei hiljaa sihisten.
Syksyn tuulet vain oksissa soivat.
Jaksoin päivästä päivään vielä puurtain.
Vuodet kasvoihin vakoja uurtaen.
Huomaat tullees jo vanhemmaks.
Silti yhtään et rikkaammaks.
Nykyaika on tää, mitään käteen ei jää.
Perokarhu ja moto kaiken veivät.
Muistot entiset mielessään säilytän.
Jotain jäi mitä vieneet eivät.
Nää on metsurin muistoja menneitten.
Niitä kaihoten, muistan ja tunnen sen.
Aika koskaan ei saavuttuo.
Joka päiväks jään eukon luo.
Nää on metsurin muistoja menneitten.
Niitä kaihoten, muistan ja tunnen sen.
Aika koskaan ei saavuttuo.
Joka päiväks jään eukon luo.