Mun
sykät on niin kuin kotiilmaa nuonekaluja
Mul ei oo sun jälkeen enää mitään aluja
Sä tyhjäsit mut ku ilmapalla
Pärisin hetken ja putosin veltona
Nyt mä en maalaa enää
En ota valokuvia
Musta tuli joku, joka näki vaan sun unia
Mut nyt mä tajun
Ne on väkivaltaisia ja rumia
Mä tarvin happea
Äl saripa mulle,
äl saripa mulle,
ei enää koskaan
Mä koin sun kanssa kauneimmat kuus kuukautta
Pussailtiin maailman pyörässä koko kesä korkeella
Sun sanat ja kädet ja maassa takki Mä luulin et se oli totta
Nyt mä en tiedä enää,
kenen kanssa mä olin
Sä rajoittit,
hajottit muus ja laitoit aitaukseen kuponin
Ja nyt mä tajun,
et sellanen ei oo kotiin,
se ei oo kotiin
Äl sorita mulle, äl sorita mulle,
ei enää koskaan
Samas on niinku, samas on niinku, jotain terävää
tunkisit mun korvalla