Ikinä tahtonut en surattaa,
välittää,
tahdon jättää,
en olla joka jätetään.
Mut kun lähtit ja saavuit, mun sula huvittaa.
Mun pakko oli aamuun taas odottaa.
Mua opetit ihmistä satuttamaan.
Koko
maailma siitä nyt maksaa saa.
Enää koskaan en sorru vuoksi.
Yhdenkään minun kiintyvän soisi.
En kenenkään.
En paluta poistu, en tieltä väistää.
On turhaa mun perään iso verta.
Aamu kun kultauseen matkalle sataa.
Ja heikat mun jälkeeni jäädä saa.
Sä nyt elin, nilaadin ja tuomari oon.
Teen oikotien onneen tai turmiaan.
En suo maata kartaan, en myrskyihin hyydy.
Luonto mun alleeni lankeaa.
Näytän tuulelle suutansa kiittää.
Ja pohja
raukan rivitaloissa roikuttaa.
Toito maailma sut luokseni ihan vain siksi,
että voisit mut repiä.
Valasiksi miksi kerrankin kun uskaltaa rapastaa.
Se katkerat, kyynelet,
kirmoittaa.
Teit musta, uhrin sitä,
anteeks et saa.
Vaikka tahtoisin kaiken jo unohtaa.
Mut tämä elämä minulle vakuuttaa.
Joku sinutkin varmasti uhistaa.