Oli saari uus van alla,
kuin helmi pyytetään,
kuin rakkautta vaella
tuo vanki kylmän yön.
Eli oon a siellä yksin
torpaassa painuneessa,
kaksin kanssa kaipuun Herran uhteessa.
Näki joona Marian kuvan
aina aamun auterehessä,
kun hän työstä paksuin sormin
tunsi reuman ranteessa.
Ja kun joulukirkon jälkeen satoi hiljaa uutta lunta,
seisoi kallioilla joona,
valvoi rakkaimpansa unta.
Niin rakasti joona,
niin rakasti joona.
Niin
rakasti joona,
niin rakasti joona.
Tuli
Sakson ja muutti koko kylän maiseman,
toi petrolin ja koneet sen veneen haisevan.
Ja Maria keitti kahvit tekniikan ihmeelle,
eikä vanha aika koskaan
tullut enää takaisin.
Ei joona
mennyt mukaan,
vaan souti saarelle.
Ei saisi tietää kukaan, mitä mietti iltaisen.
Oli ikävä vaalea viljaa,
joka jossain heilimöi.
Oli vaikeaa maata hiljaa,
kun myrkky sydäntä söi.
Niin rakasti joona,
niin
rakasti joona.
Niin
rakasti joona,
niin
rakasti joona.
Tuli kuolohalla yönä,
tuli viitoin revennein.
Vain kaari airon harmaan,
jää hän katosi yksinteen.
Siinä talven ensi yönä,
vihi sakson moottoreinen,
kai ajoi kylmään kiveen
ja painoi syvyyteen.
Niin rakasti joona,
niin
rakasti joona.