Rantamalla Likolahden
Hilma Holkin kanssa kahden
yhteisestä rakkaudesta aina haaveiltiin.
Kädessä pitelin Hilman kättä,
aitta menti sitten viivettelemättä.
Tekohampaat samanlasiin yöksi laitettiin.
Kunnes Hilman vei multa onni,
laukkaan en kylän raavaattisonni.
Hajanaisten kenkies lotinaa,
navetalta kuulen nyt en.
Poissa lasista on Hilman hampaat,
myyty kannat, sijat, lampaat.
Konelypsyyn kantpurat täytyi minun totuttaa.
Navettaa minä menen nytkin,
rekki lypsyy koneen kytkin.
Miksen Hilma koskaan sua takaisin minä saan?
Miksi Hilman vei multa onni,
laukkaan en kylän raavaattisonni.
Hajanaisten kenkies lotinaa,
navetalta kuulen nyt en.
Kynsilakka oot sä lyöny näppiin,
aittas oven laitat säppiin.
Vällyn väliin painut kanssa onni laukkaa sen.
Kumi terä saata rappuun nojaa,
tuskissa en minä kaivan ojaa.
Laukkaan en,
ja syksy saa,
mutta minä en.
Koska Hilman vei multa onni,
laukkaan en kylän raavaattisonni.
Hajanaisten kenkies lotinaa,
navetalta kuulen nyt en.
Jätitkö mut Hilma ehkä juuri siksi,
etten koskaan tullut vänkäriksi.
Lietettä kun luukun läpi,
mätit lantalaan.
Nyt mä kaikkea kadun vasta,
Hilma oottelee jo onnin lastaan.
Kahden viikon päästä niiden
häitä tanssitaan.
Kuokka vieraaks minä mennä, minä päissään.
Kostan Hilmalle ja pierasen häissä.
Hajanaisten kenkies lotinaa,
navetalta kuulen minä en.
Koska Hilman vei multa onni,
laukkaan en kylän raavaattisonni.
Hajanaisten kenkies lotinaa,
navetalta kuulen minä en.
Ihan ittekseni kuopan katolla näin sinua muisteleen.