Se piha alko käydä aika pieneksi,
mun teki mieli muuntua sieneksi.
Syksyn metsässä kynnättäen ja oottaa,
että joku mut talteen kerää.
Se piha kävi pieneksi ja mun mielen maisema vieheeksi,
joka juuttuu rannan kivikkoon,
kun se ei yksää enää päivän valoon.
Siellä aikani mutrussa suun,
mä mietin,
että tästä ei mitään tuu,
kunnes paikalle hui valtava hauki,
joka selitti kaikenta minulle auki.
Ja aina välillä iltaisin tuolle
samalle rannalle harhailin ja toivoin,
että kuulla saan tuon hauen kaunista laulantaa,
mutta sanoma lehtiveden alainen.
Otsikoillaan kertoisen tuo hauki vaihtanut maisemaan,
se halusi suuria lavoja valvoittaa.
Vaikka vannoin,
että mä palaisin tuolle ahtaalle pihalle takaisin,
siinä hetkessä taisin unohtaa.
Ei pidä liikaa huomiseen tuijottaa,
jos en muuta siltä illalta.
Niin yhtä laulua rikkaampan alkoi matkani kotiin päin.
Ehkä tää päivä,
kun yksin sä oot,
on se päivä,
kun taivaalle ilmaantuu.
Kristallipallo valtava,
joka on täytetty lohtulauseilla.
Ehkä tää päivä,
kun yksin sä oot,
on se päivä,
kun taivaalla kirkastuu.
Ja puiden latvoista putoaa ne laulut,
jotka meinasit unohtaa.
Ehkä tää päivä,
kun yksin sä oot,
on se päivä,
kun taivaalle ilmaantuu.
Kristallipallo valtava,
joka on täytetty lohtulauseilla.
Ehkä tää päivä,
kun yksin sä oot,
on se päivä,
kun taivaalla kirkastuu.