Puoli neljä aamulla me ei enää tanssita,
kyyneleitä kelluu viinilasissa.
Kaikki lauseet lausuttu,
kaikki järki käytetty,
surut laukussa mä otan taksia.
Olishan se niin, niin helppoo jos vain vois.
Olishan se niin,
niin helppoo jos vain valomerkin päälle
löis ja pysäyttäis kaiken paikoilleen.
Mutta tää ei oo mikään disco,
tää on elämää.
Ei meistä kumpikaan jaksa enää itkeä.
Ehkä jostain kauempaan muistan meidät uudestaan.
Me oltiin urheet, jotka tahtoi rakastaa.
Aamuviiden valossa,
murtumia rinnassa,
nojaan ikkunaan ja leikin kuolluttaan.
Aurinko puiden välistä toivottaa mulle onnea,
avaan silmäni ja koitan hymyillä.
Olishan se niin, niin helppoo jos vain vois.
Olishan se niin,
niin helppoo jos vain valomerkin jälkeen nostais,
suuttais reppu selkään uudelleen.
Mutta tää ei oo mikään disco,
tää on elämää.
Ei meistä kumpikaan jaksa enää itkeä.
Ehkä jostain kauempaan muistan meidät uudestaan.
Me oltiin urheet, jotka tahtoi rakastaa.
Tää ei oo mikään disco,
tää on elämää.
Ei meistä kumpikaan jaksa enää itkeä.
Ehkä jostain kauempaan muistan meidät uudestaan.
Me oltiin urheet, jotka tahtoi rakastaa.
Tää ei oo mikään disco,
tää on elämää.
Ei meistä kumpikaan jaksa enää itkeä.
Ehkä jostain kauempaan muistan meidät uudestaan.
Me oltiin urheet, jotka tahtoi rakastaa.
Me oltiin urheet, jotka tahtoi rakastaa.