Näin illassa miehen ihan ufan näköisen,
olka varressa oli veitsi
iskettynä sydämmehen.
Vies tuntsi Margaritan ja säli,
jota rakastaa vilän.
Näin on,
sanoi hän,
taivas tietää,
emme ole enkeleitä.
Kertoessaan se kaniluistaan menettiin Pummilalontooseen.
Kuin kiitävät pikajunat,
kesyttämättömät hevoseet,
hän oli karkuteilla,
vakeni miehiä kannoillaan.
Näin on,
sanoi hän,
polki taskussaan,
kuvien rakastajattaristaan.
Vilimaas, näetkö rakkaitasi enää koskaan?
Vilimaas, tää onko matka viimeinen?
Vilimaas, meitä enkeleitä on niin vähän.
Vilimaas, vain yhdessä me
tähtiin lemmämme.
Viili kääri sähkän ja hioi kauniita hiuksiaan.
Mä tahtoisin olla niin kuin hän,
susi joka vaeltaa.
Seuraavalla asemalla se oli salpaamaton.
Näin veitsen ja lähtävän varmaa on.
Bili ei ollut koskaan onneton.
Vilimaas, näetkö rakkaitasi enää koskaan?
Vilimaas, tää onko matka viimeinen?
Vilimaas, meitä enkeleitä on niin vähän.
Vilimaas,
vain yhdessä me tähtiin lemmämme.
Vilimaas, näetkö rakkaitasi enää koskaan?
Vilimaas, tää onko matka viimeinen?
Vilimaas, meitä enkeleitä on niin vähän.
Vilimaas,
vain yhdessä me tähtiin lemmämme.